Kultainen Kompassi (elokuva)

Perustuu Phillip Pullmanin samannimiseen kirjaan

Tämä on tarina siitä kuinka kävin elokuvissa.

Se oli pimeä ja nuhjuinen ilta. Katuvalot kimaltelivat mustan asfaltin vesilätäköissä. Ihmisiä kulki kävelytiellä moneen suuntaan ja niiden seassa autot yrittivät epätoivoisesti kaasutella ja möristä tietä itselleen. Kurkistelin kaupungin menoa Liisan repusta. Hän oli luvannut salakuljettaa minut elokuvateatteriin. Halusin niin kovasti nähdä Kultaisen Kompassin. Yhteinen ystävämme Lämpylä varoitteli, että oli kovin vaarallista mennä elokuviin jonkun repussa. Lämpylää huoletti myös se, että jos elävät kuvat eivät olisikaan kovin kilttejä ja tekisivät meille jotain pahaa. Hänen mielestään elävien kuvien kanssa leikkiminen oli turhan uhkarohkeata. Vakuutin hänelle, että koska olimme mielikuvitusolentoja, tulisimme varmasti hyvin toimeen keskenämme. Sitä paitsi tunsin suurimman osan Kultaisen Kompassin hahmoista jo etukäteen.

        Ostoskeskus loisti kirkkaina erivärisinä juovina illassa. Sen uumenissa sijaitsi myös elokuvateatteri. Kaupat olivat jo sulkeutuneet odottamaan seuraavaa päivää, kun elokuvateatteri vasta heräili ja hieroi silmiään auki. Tunnistin jotain tuttua repun läpän alta. Ostoskeskuksen liukuovien edessä seisoi suuri valkea karhu yllään panssari. Karhu joi kahvia ja mutusteli turskaa valtavasta kourastaan.

        ”Iorek! Mitäs sinä täällä ulkona teet”, kysyin karhulta, johon olin tutustunut lukiessani kirjaa.

        ”Odotan, että illan esitys alkaisia”, Iorek mörisi hieman väsyneen oloisena.

        ”Mikä sinua vaivaa”, Liisa rohkaistui kysymään.

        ”Tämä on jo kolmas näytös tänään, eikä edes viimeinen. Eikä minun roolini ole kovin mielenkiintoinen. Olisin halunnut siihen enemmän syvyyttä”, haarniskakarhujen kuningas murisi.

        Iorek toivotti meille vielä hyvää elokuvaa, vaikka sanoi olevansa hieman pettynyt koko touhuun. Hän olisi varmasti ollut mieluummin Svalbardissa pyydystämässä hylkeitä kuin suomalaisessa ostoskeskuksessa esittämässä itseään. Iorek pyysi meitä tuttavallisesti kylään luokseen Svalbardiin ja Liisa vastasi kohteliaasti kiittäen. Se vasta olisi jotain, ajattelin.

Liisa asteli reippaasi reppu selässään ja minä sen sisällä pomppien elokuvateatterin ovista sisään. Liisa riisui piponsa ja marssi saappaat hölskyen kohti lippuja myyvää naista. Lipunmyyntiluukulla oli kuitenkin hieman jonoa. Rouva Coulter seisoi kultaisessa juhlaleningissään luukulla ja iski silkkihansikkaaseen puettua nyrkkiään tiskiin.

”Minä haluan, että kuulutatte Lyraa heti. Hänet on löydettävä. Hän on minun rakas pieni tyttöni, eikä hän saa enää kadota”, Rouva Coulter huusi hätääntyneen näköiselle lipunmyyjälle.

Silkkiapina kiskoi naisparkaa palmikoista ja huusi hirveän kimeällä äänellä tämän korviin. Lopulta lipunmyyjä heltyi. Hän tarttui mikrofoniin ja kuulutti.

”Lyra-neiti! Lyra-neiti! Äitinne kaipaa teitä lipunmyynnin luona!”

Kesti kauan ennen kuin Lyra juoksi jostain sokkeloisen kauppakeskuksen uumenista. Hänen perässään juoksi erikoinen porukka lapsia, eläimiä, daimoneita ja haamuja. Lyran yllä lensi mustahiuksinen noita. Serafina Pekkala! Noitien päällikkö.

Työnsin sormeni ulos Liisan laukusta ja heilutin Lyralle. Emme olleet nähneet ainakaan puoleen vuoteen. Silloin sain luettua viimeisen kirjan Universumin tomu trilogiasta. Lyra huomasi minut.

”Plämplä!”Lyra huusi ja alkoi hyppiä iloisena. Se olisi ollut oikein mukava jälleennäkeminen, mutta eräs halusi omia Lyran kokonaan.

”Lyra-kulta. Heti paikalla teatteriin! Meidän näytöksemme alkaa aivan kohta. Sinä olet likainen. Kuka on taas työntänyt yököttävää purkaa sinun hiuksiisi. Lyra sellainen ei sovi nuorelle neidille. Oliko se tuo noita”, Rouva Coulter kysyi tuohtuneena.

”Ei ollut! Se olin minä”, Lyra tiuskaisi takaisin. Rouva Coulter tarttui Lyraa kädestä ja outo joukkio katosi heidän perässä rappusia alas elokuvateatterin uumeniin.

”Yksi lippu Kultaiseen Kompassiin! Takaa ja keskeltä”, Liisa kajautti kovaan ääneen ja ojensi seteliä tiskille. Lipunmyyjä oli vielä hieman sekaisin häntä piinanneesta elävästä Rouva Coulterin kuvasta ja kesti hetken, ennen kuin alkoi tapahtua.

Lipunmyyjä otti Liisan setelin ja antoi vaihdossa keltaisen elokuvalipun. Liisa taitteli sen taskuunsa. Näytökseen alkuun oli aikaa ainakin vartti. Siinä ajassa ehtisi hyvin ostaa limua ja poppareita koko seurueelle. Popkornikauppias ihmetteli hetken pientä Liisaa, joka osti jättiextralargemega kokoisen sammion täynnä rasvaisia ja suolaisia räjähtäneitä maissin siemeniä. Aloimme päästä leffafiilikseen.

Vihdoin ovi aukesi. Liisa näytti Ovi-Mikolle lippua. Oli muuten outonimi tyypillä. Liisa juoksi katsomon rappusia ylös ja etsi paikkansa takaa ja keskeltä. Hän oli valinnut paikan niin, että hänen viereensä ei tulisi kukaan. Liisa laski popkornit viereiselle penkille ja raotti reppuaan. Minä sain vihdoin katsella kunnolla ympärilleni, hengittää raitista ilmaa ja syödä poppareita.

Sali pimeni, kankaalle ilmestyi ensimmäinen kuva, jännitys tiivistyi. Kohta näkisin ensimmäisen elokuvani ikinä. Seurasi pitkä ja päänsärkyä aiheuttava mainostulva. Lopulta kuvat heräsivät eloon ja Kultainen Kompassi alkoi. Vaikka kirjan lukemisesta oli pitkä aika, olin heti mukana. Lyra juoksi kuvaruutuun ja minua kohti. Pantalaimon kirmasi hänen perässään jatkuvasti olomuotoaan muuttaen. Olisipa minullakin daimoni, ajattelin taas. Paikalla olivat kaikki muutkin lapset Gyptit ja Roger. Kunnon mutasotaa!

Sitten elävät kuvat alkoivat hiljalleen pomppia oman mielensä mukaan. Paikalle ilmestyi Lordi Asriel. Hän kävi näyttäytymässä hätäisesti kuvaruudulla ja poistui sitten. Samoin katosivat lapset: Billy Costa ja Roger, Lyran parhaat kaverit. Heidät vei kahmaisijat. Ne siat!

”Tervehdys Plämplä. Mitä kompostiin kuuluu?” Joku kysyi minulta. Ääni kuului aivan vierestä. Viereemme oli istunut itse Lordi Asriel. Hänellä oli tyylikkäästi laitettu liimaletti ja yllään herrasmiehen virheetön puku. Kengät kiilsivät ja kravatti oli suorassa. Lordi katsoi kelloaan ja huokaisi pitkästyneenä.

”Minulla ei ole tämän alun jälkeen enää mitään roolia koko elokuvassa. Palkkavaatimukseni saattoi olla liian korkea, mutta minkäs teet. Lyran äidin kanssa olemme ajautuneet isoon huoltajuuskiistaan ja hän kynii minun omaisuuttani minkä ehtii. Tieteelle ei jää ollenkaan aikaa, kun pitää juosta oikeudessa ja neuvotteluissa ja taas välillä täällä teatterissa näyttelemässä tuo muutaman minuutin hölmö kohtaus”.

Katsoin ihmeissäni Lordia Asrielia, joka vain pälätti ja pälätti. Hänellä oli selvästi kovasti stressiä ja pitelemistä kaikissa sotkuissaan, aivan niin kuin aikuiselle kuuluikin. Mutta pitikö toisen elokuvaelämystä tulla häiritsemään.

”Mutta eihän koko tarinaa olisi ilman sinua, arvon Lordi”, sanoin niin kunnioittavasti kuin vain osasin.

”Totta, täysin totta ja kirjassahan minä olen miltei pääosassa”, Lordi kertoi innostuen. Aloin ymmärtää elokuvantekijöitä. Lordi saattoi olla rasittavaa seuraa. Niinpä uppouduin taas elokuvaan ja popkorneihin.

”Teidän täytyy lähteä kylään luokseni Svalbardiin. Lyra, Iorek, Lee, Roger ja Serafina tulevat myös”, Lordi Asriel sanoi ennen kuin poistui teatterin hätäuloskäytävästä. Tuo oli mieletön idea. Pääsisin Svalbardiin. Liisan oli pakko suostua. Ensin piti katsoa vain elokuva loppuun.

Paljon nopeammin kuin kirjassa Lyra päätyi pelastusretkelle Gyptien kanssa. Kun Iorek astui kuvaan valtavana ja voimakkaana vapisin penkissä kuin pieni koiran pentu. Siinä on kunnon panssarinalle! Joo ja Leellä oli hauskat viikset. Taisin hetkeksi nukahtaa, koska elokuvassa tapahtui yhtäkkiä jotain aivan pöljää. Löysin juonen langat vasta kun Lyra auttoi Iorekin takaisin Svalbardin kuninkaaksi. Aivan mahtava juttu, mutta putosin taas kärryiltä. Lyran piti lähteä Lordi Asrielin luokse ja ottaa selvää tomusta. Entä lasten pelastaminen?

”Lyra mitä ihmettä sinä siellä typerällä sillalla teet”, minä huusin vahingossa ääneen.

Kaikki teatterissa istuvat kääntyivät katsomaan minuun päin. Liisa tempaisi minut nopeasti reppuun. Tilanne ohi. Ihmiset kääntyivät takaisin eläviin kuviin päin. Lyra olikin suorittamassa Bolvangarin pelastusoperaatiota. Tarina oli käännetty ympäri. Olipas se outo ratkaisu.

Jostain syystä olin jo menettänyt mielenkiintoni koko elokuvaan. Sen juoni oli hieman löysä. Noidat olivat edelleen aivan upeita. Niitä jaksaisin seurata vaikka kuinka kauan. Serafina Pekkala! Go! Go! Mutta viimeinen taistelukohtaus jo hieman puudutti. Naputtelin sormiani malttamattomana Liisan sylissä ja mutustin loppuja poppareita. Lopussa Lyra lähti takaisin Svalbardiin. En minä tajua. Miksi sen pitää ravata edes takaisin?

”Liisa voimmeko me mennä tuonen Lyran perään ja kysyä miksi hän on noin pihalla ja tekee kaiken väärin”, kysyin Liisalta.

”En minä tiedä. Kokeillaan. Onhan meidät kutsuttu Lordin luo”, Liisa sanoi virnistäen ja avasi reppunsa. Minä kömmin sisälle reppuun ja Liisa heitti sen nopeasti selkäänsä. Hän nappasi loput popparit kainaloonsa ja juoksi alas katsomon rappusia. Ihmiset olivat jähmettyneet seuraamaan loppukohtausta. Kun elävä kuva Lyrasta nukkumassa Iorekin kainalossa tuli tarpeeksi lähelle teatterin seinään puhkaistua hohtavaa aukkoa, me hyppäsimme Leen kuumailmapallon kyytiin!

Okei se oli salamatkustusta. Olen ollut sillä matkalla viimeiset kaksiviikkoa ja täytyy myöntää, että seikkailu oli hurja. Kuvat olivat todella eläviä. Mutta itse elokuva jäi harmittamaan sen verran, että päätin kaivaa Pullmanin kirjan kompostini pohjamudista ja lukaista sen uudelleen.

Elokuvassa on isoja taistelukohtauksia ja laimea juoni, mutta jos mättöö tykkää kattoo, voi tämä olla oivallinen idea. Kirja vaan on parempi.

T: Plämplä