Kirjoittanut: Finn Zetterholm
Suomentanut: Sanna Manninen
Otava 2007
Aikamatka sivellinsiivin
Suhahdus vain ja Lydia oli taas kadonnut. Hän oli pieni ruotsalainen tavallisen tavallinen tyttö, mutta hänen kohdalleen sattui aika jymypaukkuylläri. Lydia kosketti taulua Tukholman taidemuseossa ja taulu imaisi hänet sisäänsä. Lydia heräsi Hollannissa. Myrsky oli jo kerääntymässä horisonttiin ja rannalla levottomana käyskennellyt Rembrandt löysi pelästyneen tytön. Lydia oli heilahtanut ajassa kauas historiaan. Rembrandtista ja Lydiasta tuli aivan hyvät ystävät, kunnes myrsky saavutti rannan, valli murtui ja Lydia kosketti taulua ja matkusti kauemmas omasta rakkaasta 2000-luvustaan.
Huippu seikkailu jatkui tästä historiassa taaksepäin ja lopulta myös eteen päin. Lydiaa luultiin matkan aikana muun muassa noidaksi ja varkaaksi. Hän avusti da Vincin ensimmäisissä laskuvarjokokeiluissa, vieraili naamiaisjuhlissa ja neuvoi Espanjan hovia prinsessan kasvatuksessa. Kuitenkin kaikista tärkeintä oli maalaaminen ja piirtäminen. Sitä Lydia harrasti kaiken maailman taiteilijoiden kanssa ja jokainen taiteilija jonka luokse Lydia taulun kautta lennähti, antoi hänelle neuvoja, jokaisen omanasta erikoisalueestaan.
Lydialla oli haave tulla taiteilijaksi. Hän piirsi koko ajan ja opetteli maalaamaan kankaalle, seinille ja vihkoihin. Lydian isoisä osti hänelle tarvikkeita ja vei hänet usein kummastelemaan mestariteoksia taidemuseoon.
Matkaoppaana Lydian kummallisella retkellä toimi Lintupoika, joka oli välillä lintu, välillä poika. Hän antoi Lydialle taikapastilleja, vinkkejä miten päästä takaisin omaan aikaan ja mitä seikkailussa kuuluisi tehdä. Mun mielestä Lintupoika oli vähän turha hahmo. Olisi Lydia voinut itsekin päättää minne menee ja miten pomppii ajassa. Kyllä tarina hoitaa! Ei aina tarvi olla poikia tai apureita, voi lapset ja mönjämöykyrät (minä) itsekin kekkaila ja oivaltaa asioita.
Minäkin olen vähän maalaillut. Kuravellillä voi maalata mustia möykkyjä autojen, talojen ja roskapönttöjen kylkiin. Se piristää niitä. Kuramöykyt tuovat kummasti uusia tasoja tylsiin seiniin, kuten taiteilija sanoisi. Graffititkin on tosi jännittäviä ja kiehtovia. Harmaat betoniseinät on ihan tylsiä. Huolisikohan Tukholman taidemuseo minun mutamönjäkakkamöykky tauluja kokoelmiinsa? Voisin lahjoittaa ilmaiseksi.
Kirjassa oli 312 sivua. Se olis voinu olla kreisimpikin, mutta eihän kaikki voi olla ihan yli hulluja. Sitä mä vähän jäin ihmettelee, että miksi kaikki taiteilijat oli kivoja. Varmasti niistä joku oli joskus myös vihainen pissapää. Kirja kuitekin kertoo yhden lapsen kasvutarinan jännittävissä kehyksissä (eli miten Lydia kasvoi hieman isommaksi).
Terve, Plämplä. En ole lukenut tuota kirjaa vielä, mutta kuulostaa jännältä. Ei aina tosiaan tarvi apureita, voi seikkailla yksinkin. Toisaalta joskus on hyvä olla kaveri mukana ja vielä parempi jos sillä on pastilleja tai muuta hyvää. Jos taidemuseon seinälle laitettaisiin sun mutamöykkytaulu, ja siihen läppäis käpälänsä niin pääsisköhän sitä kautta sinne kompostiin, Lydia tai Jojo?